Sattupa sit niin kivasti et synttäripäivä osu just Queenstownin kohalle. Aktiviteetti mahista on sit niinku jos jonkun näköstä. Oikeestaan kaikki on mahollista mitä nyt äkkiseltään mieleen tulee. Jenni rupes kuumottaa heti saapumis päivänä et benjihyppy on tehtävä. Buukattiin se sit synttäripäiväks perjantaille 11.3. Mun maha oli erittäin yhteistyökykyinen läpi koko setin. Jennillä oli ongelmia jo hostellin sohvalla, kun tehtiin varausta. Hypyks valittiin pahin mahollinen Uuden-Seelannin korkein AJ Hacketin Nevis. 135metriä ja pudotusta reilu kaheksan sekkaa.
Mesta oli rakennettu syvän kanjonin yläpuolelle. Kallion seinämien väliin oli pingotettu vaijerit joiden varassa hyppykoppi killui keskellä ei mitään. Pelkästään kopissa hengailu oli kokemus. Lattia oli lasinen, jotta näkymät alaspäin olis mahollisimman kuumottavat. Siinä vaiheessa, kun hyppyyn oli aikaa enää muutama minuutti rupes muaki jännittää. Laudalle meno oli semistijänskää ja sieltä alas kattominen oli sit niinku awesome! Taustalt kuulu three-two-one-bungy ja sit mentiin. Hyppääminen oli tosi helppoo. Senku vaa ponnisti. Pudotus oli paljon vaikeempi vaik mitään ei tarvinnu ite tehäkkään. Ensimmäinen sekuntti oli tosi pelottava. Köyden olemassa olo unohtu ja ajattelin putoovansa maahan asti. Pelko muuttu kauhuks ja oli pakko huutaa. Sit iski vapaus ja ehti hetken nautiskella. Ite hypyn jälkeen sai viel leikkiä jojona olemista ja piti muistaa vetää narusta joka kiepauttaa hypppääjän ylösalaisin asennosta normaaliin(ei oo varmaan vaikee arvaa et muistiko Jenni vetää siitä narusta). Kaiken kaikkiaan avian loistava kokemus ja pakko tehdä joskus vielä uudestaan. Seuraavaks täytyy metsästää mailman korkein.
Benjin jälkeen palattiin takas hostellille. Taas oli ilmestyny uusia huonekavereita. Steve ja Josh viekkaat brittiveikot oli tullu jo tutuks aikasemmin. Aussi Rebecca käveli ovesta sisään just, kun olin alkanu toipua benjin jälkeisistä tärinöistä. Bec oli entinen ammatti jalkapalloilija, jonka ura tyssäs vuos sitte loukkaantumiseen. Hän oli tullu Queenstowniin parhaan kaverinsa häihin. Kuulemma tosi yleistä, että aussit viettää häät “overseas”. Kaikenlaista mielenkiintosta tarinaa tuli tosi paljon. Sen nyt muistan ainaki et se vannotti mut maistaa krokotiiliä mikäli joskus meen Ausseihin. :D
Illalla oli tiedossa one of those big nights. Lähettiin porukalla ulos: Minä, Jenni, Rebecca, Steve ja Josh. Tosi jees ilta kaiken kaikkiaan. Onkyl ihan mahdotonta olla baarissa selvinpäin. Etenkin jos sattuu oleen synttärit. Sitä juomaa vaan niinku kannetaan nenän eteen. Jenni joutu lähtee tutimaan jo puolenyön aikaan. Se oli lähössä seuraavana aamuna takas Aucklandiin ja sieltä sit himppeen.
Aamu koitti ja lähin saattaa Jennii bussille. Aika oudot ja haikeet fiilikset. Lähes kuukaus kuitenki reissattii yhes. Välil oli vaikeet mut todella kivoi aikoi! En vaihtais pois. No sinne se sit vaan yhtäkkii katos ja tajusin et mähän tosiaan nyt oon sit yksin tääl. Lähin takas Hostellille potee ison illan jälkiseuraumuksia. Ikäväkseni jouduin toteemaan et myös Steve ja Josh oli muuttamassa johki toiseen majataloon. Rebeccaki oli kaverinsa häissä. No onneks tuli uni eikä tarvinnu masistella. Heräsin vast joskus illal ja olin edelleen ainut huoneessa. Lähin ulos metsästää safkaa. Musta ei olis kyl alkuasukkaaks. Sopivan ruokapaikan ettiminen, jopa täältä Queenstownista tuntuu olevan hankalaa. Vaik tääl on about 100ravintolaa. No vedin sit kebabbii. Aika nihkeet safkailla yksin, kun tottunu seuraan.
Kuuntelin siin syödessä et jostain kuuluu rumpujen pauketta. Lähin safkan jälkee spottailee et mitä tapahtuu. Satamasta löyty sit metelin aiheuttaja. Pari en tiiä minkämaalaista jonglööriä teki temppuja rummuttelun tahtiin. Oikeita showmiehiä ei voi muuta sanoo. Tekivät tosi yksinkertaisia juttuja, mut saivat silti porukan messiin ja ottivat apureita yleisöstä. Settiä jatku about 20minsaa ja olin iha myyty. Lopuks toinen hepuista pingotti narun kahen puun väliin ja teki uskomattomia tasapainoilu juttuja. No show loppu ja heitin muutaman dollarin hattuun. Olin lähös kävelee takas hostellille, kun yhtäkkii joku heitti ison puulaatikon maahan keskelle väkijoukkoo ja rupes hakkaa sitä laatikkoa puukapulalla ja huutaa “ITS SHOWTIME, I came all the way from Belgium”. Meni hetki et kukaan tajus mitä on tapahtumas, kunnes kävi ilmi et nyt on sit taikurin vuoro vetää oma setti. Jonglööri juttu oli hieno, mut tää taikurin setti oli aivan mahtava. Kaveri otti yleisön niin tyylikkäästi ei voinukku kadehtia. Sen lisäks se osas viel oikeesti tehä tajunnan räjäyttäviä temppuja.
Shown jälkeen tajusin ekaa kertaa konkreettisesti sen, että mitä vaan voi tosiaan tapahtua. Koskaan ei tiiä mitä vastaan tulee. Fiilikset oli ihan huipussaan esityksistä. Ne tosiaan teki mun päivän. Lähin takas kämpille ja hain matkalla parit smirnof icet. Tarkotus oli ostaa vodka, mut ihan liian kallista(täällä muuten myydään Finlandia vodka ihan joka paikassa ja se on tosi suosittua). Päädyin sit pariin tölkkiin Smirnof Icea.
Ehin olla puoltuntii yksin huoneessa, kun Bec paukkas takas häistä. Olivat olleet tosi kauniit. Enkä kyl yhtään ihmettele. Häät noissa maisemissa on kyl varmasti sitä jotain. Lähettiin melkein samantien ulos baarikierrokselle. One of those big nights again. :D Mentiin ekaks alakerran baariin Altitudeen. Siellä sattu olee sit uv partyt. Kasvomaalauksii uv väreil yms. Settii. No vedettiin sit pitkän kaavan mukaan ja jälleen kerran oli erittäin mahdotonta olla selvinpäin. Naplit soo aka. totaalinen relaxaatio oli lähellä. Joka suunnast kannettin juomaa pöytään. Iha kreisii. Erittäin nastaa oli ja tuli tutustuttua niin moneen uuteen tyyppiin.
Seuraa päivä meni sit relaxoidessa. Rebecca kävi jetteilee. Mä en jostain syystä kyenny.
Maanantaina lähettiin laskee koskea joelle jonka nimee en muista. Ekaa kertaa joutu vetää märkäpuvun päälle ja tottakai sitä piti aluks sovittaa väärinpäin. Menomatka mestoille oli jo kokemus sinänsä. Pikkubussilla tooooodella kapeeta pikkutietä kallion seinämällä. Pudotusta alaspäin tarpeeks. Tuli mieleen se dokumentti mailman vaarallisimmasta tiestä.
Joki laskettiin semmosel 8paikkasel kumiveneellä. Tosi nastaa puuhaa. Välil lasketeltiin rennosti virran mukana ja sit taas sykittiin melojen kans siel pyörteis. Pakko ottaa joskus uusiks. Yks jenkki kerto olleensa Grand canyonilla 20päivän safarilla. Se rupes kyl kiinnostaa.
Koskilaskun jälkeen oli sit jälleen kerran edessä one of those big nights. No onneks hillittiin ittemme ja mentiin semi ajois nukkuu. Seuraavana aamuna aikanen herätys ja lento Wellingtoniin. Niin se vaan näyttää menevän et, kun löytää mukavaa seuraa joutuu melkein samantien sanoo heippa ja jatkaa matkaa.
No täällä sitä nyt ollaan Wellingtonissa. Alkuun oli se tuttu haikee yksinäinen fiilis, mut löytyhän sitä seuraa seuraa tosi nopeesti. Nää hostellit on frendien ettimiseen aivan loistavia paikkoja. Melkein väkisin tutustuu porukkaan ja viimeistään jos vähän avaa suutaan.
Yks kanadalais tyttö kysy ihan ohimennen et “sä et varmaa oo kiinnostunu lähtee joogaan”. No tottakai mä olin vaik ei mul ollu yhtään mitään hajua et mitä siel tehään. Myöhemmin paljastu sit et se on kaiken lisäks hot yoga, eli huoneessa on joku 40astetta ja pitas viel jaksaa urheilla. Sen lisäks et sain kunnian olla ainut mies, se oikeesti oli tosi jees puuhaa . Pakko mennä uudestaan. Mikäli jään tänne Wellingtoniin pitemmäks aikaa, vois mennä johki lyhyelle kurssille.
Huomen sit kokeillaan onnea duunin haussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti